Kategoriat
Yleinen

Syvissä vesissä

Tämä teksti on syntynyt jo joskus aiemmin, ja pitkään mietin, että haluanko sen jakaa ja julkaista. Mieleeni nousee kiitollisuus siitä, kuinka paljon toisten aidot ja peittelemättömät kirjoitukset ovat minulle antaneet, joten päätän olla rohkea. Jos olet ollut samoissa vesissä, tai olet ehkä vieläkin, voin kertoa salaisuuden – et olekaan yksin. <3

Vajoan. Olen yksin. En saa ketään mukaan. On synkkää ja pimeää. En saa happea. Vajoan syvemmälle. En tee mitään. En tiedä haluanko yrittää pintaan vai sittenkin vajota.

En näe valoa, en suuntaa. Ahdistaa. En saa mistään otetta. Mitä tapahtuu?! Päästänkö irti? Voinko päästää irti? Mistä päästän irti? Onko mitään mistä pitää kiinni? Mihin voi oikeasti tarttua?

En tiedä missä olen, mihin mennä. Mennäkö sinne minne en selittämättömällä tavalla tunne kuuluvani vai siitä pois. Näenkö pohjaa? Synkkä vesi velloo. Siinä on jotain kiehtovaakin. Lämmintä ja kylmää yhtäaikaa. Olen yksin. Kaikki olemme yksin. Minne vajoan? En edes yritä pintaan. Ehkä haluan jäädä tänne. Piiloon kaikelta.

Näen pimeydessä valon kajoa. Olo lämpenee. Olenko pohjalla? Olenko yksin? Olenko turvassa? Valonkajastus ja lämpö alkaa vallata olotilani. Saan yhteyden jonnekin. Onko se muihin vai itseeni? En tunne olevani enää yksin. Olen turvassa. En vajoa enää. Olen pohjalla. En halua täältä pois. Täällä on hyvä olla. Rauha. Piilopaikka. Turva. Olen kotona.

En ehkä haluakaan palata enää pintaan. Juuri nyt on hyvä. En tiedä onko tää tumma syvää vettä vai avaruutta. Tuntuu kodilta. Minun paikkani. Minun yhteyteni. En näe ketään, mutta tunnen omat joukkoni, kaltaiseni. Tunnen pelkkää rauhaa ja lämpöä, hyvää oloa ja onnea. En halua lähteä. Voinko jäädä tähän? Tässä on hyvä. Minulla on kaikki.

Kategoriat
Yleinen

Kun matto lähtee alta

”Kyllä mä pärjään. Ei tartte auttaa.” -tyyppisenä ihmisenä sitä on luullut… tai oikeastaan ”tiennyt”, että selviää yksin mistä vaan. Niinhän se menee. Sitä vaan pärjätään. Ja jaksetaan. Ja pusketaan. Ja laitetaan tapahtumaan. Ja niin se elämä vain rullaa enemmän ja vähemmän sujuvasti eteenpäin. Tai ainakin siihen saakka kunnes joku kiskaisee kunnolla maton – tai jalat – alta. Ja tulee se kohta, missä joutuu myöntäämään, että ei taida sittenkään pärjätä ihan yksin. Ja jos vähän myöhemmin jossain villeissä mielikuvissaan eksyy ajattelemaan, että ”no kyllä mä sittenkin pärjään”, niin joku kiskaisee vielä napakammin ikään kuin huikaten, että ”ootko ihan varma?”. Ja se häpeä ja nöyryytys mikä siitä nousee kun se, joka on aina pärjännyt, ei enää pärjääkään. Että tääkö pitäs oikeasti muka nyt myöntää ja niellä. Ja että vielä apua pitäs muka opetella pyytään. Sanoon ääneen, ettei pysty tai jaksa. Että onhan se maailma ennenkin pysynyt tahdonvoimalla jotakuinkin kasassa. Välillä huonommin ja välillä paremmin, mutta kuitenkin. Everything under control, you know.

Tässä olen joutunut pohtimaan paljonkin tuota pärjäämistä, ja tarvetta pärjätä. Välillä on toki pakkokin, mutta välillä se on ehkä enemmän kunniakysymys, välillä jonkin tunteen välttelyä. Jos on esimerkiksi saanut pienestä asti reippaudesta ja pärjäämisestä kehuja, niin mitä jää jäljelle jos ei olekaan reipas eikä pärjääkään? Ei pysty tai jaksa. Ei ole pirteä eikä sosiaalinen. Ei motivoitunut eikä innostunut – eikä varsinkaan tehokas ja tuottava. Mitä silloin jää jäljelle? Voiko tuottamattomana ja toisten avusta riippuvaisena vielä olla jonkun arvoinen? Ne muut kyllä voivat olla, sillä katson heitä myötatunnolla ja ymmärryksellä. Mutta entäs minä itse?

Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon viime aikoina. Ja syystä. Itsekin olen tätä asiaa joutunut syvemmällä tasolla pohtimaan. Että jos enää ei suorittamalla ja pärjäämällä saakaan sitä ”hyvä minä” -fiilistä omanarvontunnon pönkitystä varten niin mitäs sitten? ”Jokainen on arvokas” -lauseita voi hokea itselleen vaikka päivästä toiseen ja olla silti uskomatta niitä. Oma kokemus on, että kyllä se pitää mennä jollain tavalla pohjamutien kautta sen arvon tai arvokkuuden uudelleenmäärittelyn – tai sitten vaan puskea eteenpäin kahta kauheammin (jos se vielä jotenkin onnistuu). Tai toki voi myös hukuttaa tunteensa johonkin toissijaiseen tekemiseen ja kiireeseen. Been there, done that. Voisin listata pitkänkin litanian quickfixejä ja kikkakolmosia.

Olen pitkään miettinyt, onko menneiden ”vellomisestakaan” sitten apua. Että entäs jos suostuu kulkemaan pohjamutien kautta tai ainakin sinne suuntaan niin mitä se sitten auttaa – tai antaa. Ymmärrän täysin, että osa ei halua palata taaksepäin kaivelemaan menneitä vaan ennemmin keskittyä elämään elämäänsä eteenpäin sen kummemmin sitä analysoimatta ja pohtimatta. Sallittakoon tämä heille. Ehkä se jonkun kohdalla onkin se oikea ratkaisu. Olettaen toki siis, että oma elämä riittää itselle, eikä menneiden asioiden käsittelemättä jättäminen kaadu lähellä elävien niskaan. Vaikeiden asioiden käsittelemisessä ei ole mitään hohdokasta eikä kivaa. Se on rankkaa ja sotkuista, ja joutuu kohtaamaan liudan tunteita, joita mieluiten välttelisi. Välillä kyseenalaistaa uudestaan, että onko tässä sittenkään mitään järkeä.

Välillä kuitenkin huomaan, miten jotain taakkaa on prosessin edetessä tipahtanut matkasta. Tai miten jokin uusi oivallus on tuonut hyvää oloa mukanaan. Olo on jotenkin keventynyt ja vapautunut kun on oppinut ymmärtämään itseään pala palalta paremmin. Alkanut ymmärtää kuka itseä on ohjannut. Kenen ääni on ohjannut sanomaan kyllä ja kenen ei. Onko se ollut oma vai kenties jonkun toisen ääni, jota on vain luullut omakseen. Ja sen oman sisäisen äänen kuuleminen ja kuunteleminen taas on tuonut mukanaan rauhaa, voimaa, hyvää oloa ja omannäköisempää elämää. Jotenkin tuntee elämänsä hiljalleen olevan enemmän linjassa itselle tärkeiden asioiden kanssa, omien arvojen mukaista. Alkaa hiljalleen löytää sen ihmisen, joka oikeasti on – sen tilalle kuka on luullut olevansa. Itse olen mm. prosessin aikana huomannut olevani ennemminkin ambivertti tai introvertti kuin ekstrovertti, jollaisena olen lähes koko elämäni itseäni pitänyt. Ihmetellyt vain kun sosiaalisissa tilanteissa on jotenkin tosi vaikea joskus, tai ehkä useinkin, olla. Sen jälkeen on herännyt kysymys, että mitä muuta en ole itsestäni tiennyt. Että paistaa sinne pohjamutiin siis välillä aurinkokin, jolloin se palkitsee kulkijansa.

Ja samaa asiaa olen miettinyt myös Rumin sanojen kautta: ”Your task is not to seek for love, but merely to seek and find all the barriers within yourself that you have built against it.” Ajattelen, että pohjamutiin suostumisessa on kyse juurikin tästä. Esteiden poistamisesta sen rakkauden tieltä, mistä voimme löytää myös oman arvomme.

Tämä prosessi on johdattanut minua siihen pisteeseen, että olen päässyt katsomaan sitä aidompaa minää joka asuu niiden kaikkien suojakuorien alla. Joutunut kohtaamaan sen pelon, että mitä sietä paljastukaan. Että näkyykö siellä jotain mitä tuntuu hyvältä katsoa vai jotain mitä ei millään haluaisi nähdä. Prosessin edetessä olen myös oppinut katsomaan sitä riisuttua versiota itsestäni hieman armollisemmin silmin, ja on herännyt halu pitää siitä huolta. Halu opetella tykkäämään näkemästään (tai muuttamaan sitä kohtaa mistä ei pidä), hyväksymään tämä keskeneräinen kokonaisuus ja ehkä hiljalleen myös oppia rakastamaan sitä. Kun alkaa kelvata ja riittää itselleen, se vapauttaa monestakin asiasta.

Ja samalla saattaa myös huomata, että vaikkei aina pärjääkään, se ei ehkä olekaan pelkästään huono asia. Ehkä apua vastaanottaessaan, tai jopa pyytäessään, huomaakin, että ympärillä on paljon sellaista hyvää ja ihanaa, minkä olemassaolosta ei pärjäävänä ole ollut tietoinen. On sulkenut sen ihan itse itseltään pois. Sen lämmön ja hyväntahtoisuuden, välittämisen ja auttamisen. Jos sieltä syvältä sisimmästään löytään sen itselleen arvokkaan kohdan tai kokonaisuuden, on tämä kaikki hyvä myös helpompi ottaa vastaan. Voi sallia sitä itselleen niin toisten antamana kuin itseltäänkin. Ja jos sitten ei sitä apua tarvitsekaan (tai kaikesta huolimatta haluakaan), saattaa silti päätyä elämään hieman omannäköisempää ja mielekkäämpää elämää. Ja huomata, että on arvokas ihan vain siksi, että on.

Kategoriat
Yleinen

Kumman tarinan valitsen?

Ego kertoo minulle tarinaa minusta. Keskinkertaisuudestani. Olen osa massaa. Osa harmaata. En erotu millään tavalla. Minussa ei ole mitään järin kiehtovaa tai uniikkia. Ehkä jossain valossa joskus. Ego kertoo, että siellä massassa on turvassa. Ei valokeilaa, ei epäonnistumista. Samaan aikaan joku sisälläni kärsii ja vaikeroi. Sille sana keskinkertainen tarkoittaa haljua, harmaata, mitäänsanomatonta, elämätöntä elämää. Nuo sanat kutistavat minussa jotain tosi tärkeää näkymättömiin.

Vajoan omaan maailmaani ja sisäiseen rauhaani. En kuule enää egon ääntä. Sisäinen minäni alkaa kertoa minulle toisenlaista tarinaa. Tarinaa, joka on täynnä värejä ja elämää. Tarinaa, joka voimaannuttaa ja kasvattaa siivet selkään. Se kertoo tarinaa, jossa olen kaunis, pehmeä ja naisellinen kuin keväinen kirsikkapuu. Elegantti ja koskettava kuin kauniisti soiva sello. Se kietoo minut syvään pinkkiin ja kultaan kertoakseen voimastani, yllätyksellisyydestäni ja ympärilläni leijuvasta säteilevästä energiasta. Se kuljettaa minut Galapagossaarille maalatakseen kuvan raikkaudestani ja ainutlaatuisesta elämästä sisälläni. Se rinnastaa minut fantasiakirjallisuuteen, jonka sisällä kaikki on mahdollista. Se vertaa minua koralliriuttojen sateenkaarikaloihin, jotka uivat vapaana turkoosissa vedessä sinisen taivaan alla. Tarina luomoaa ja vie mennessään. Kumman tarinan valitsen? Valitsenko egon tarinan, missä on turva, tuttuus ja helppous. Vaiko sisäisen minän tarinan, missä on värit, jännitys ja vapaus. Molemmat tarinat ovat ulottuvillani. Kuulen huolestuneen egon äänen. Kerron sille, että kaikki on hyvin. Että päätän valita elämän, värit ja vapauden. Tunnen kuinka ilma alkaa virrata siipieni alle.

Minkä tarinan sinä valitset?

(Teksti on syntynyt erään NLP-harjoituksen innoittamana.)

Kategoriat
Yleinen

Unelmia ja salaisia toiveita

Tiedätkö sen tunteen – sen kutkuttavan, houkuttavan, keveän. Kuin sinulla olisi jokin ihana salaisuus, josta muut eivät vielä tiedä. Se leijuu ja säteilee. Sen kanssa on hyvä olla. Ajatus nousee pintaan –entäs jos…? Anna palaa vaan, joku huikkaa sulle. Tunnet kuinka olotilasi laajenee, ja ajatus kutkuttaa mahan pohjasta. Voisinks mä..? Uskaltaisinks mä..?

PAM. Ego valpastuu ja hyökkää keskusteluun. Se supattaa korvaasi, että ai sä vai? ja tirskuu silmiään pyöritellen. Hei haloo, se tuhahtaa nauraen. Eiköhän kannattais nyt vaan antaa olla? Ei millään pahalla, mut hei sä vai?! Se loiste sen ihanan ajatuksen ympärillä alkaa nopeasti sammua. Aivan, mitä mä oikein ajattelin.. Huh, onneks en ehtinyt tän pidemmälle. Oishan se ollu noloo. Mikäköhän muhun meni. Ego tarjoaa sulle häpeän ja syyllisyyden viitta jo pelkästä ajatuksesta. Pue tää ja mee hei takas sinne massaan vaan, jooko. Nice idea, mut tiedäthän sä. No hei, siis sä??You know.. Painut kasaan ja mietit, että joo, en tiedä mikä muhun meni. Sellasta haihattelua vaan. Ego on tyytyväinen. Taas yksi nolo unelma tai aikomus saatu estettyä, huh.

Sit kuuluu taas se hento ääni, joka muistuttaa siitä ihanasta ajatuksesta ja salaisuudesta. Se ois tosi hieno juttu. Se vois onnistua!, se tsemppaa. Ego istuu sun vasemmalla olkapäällä, tää hento ja houkuttava ääni oikealla. Egon voima piilee sen vakuuttavuudessa. Se on se järjen ääni. Se hento ääni ei silti jätä sua rauhaan. Sä haluat kuunnella sitä. Se vetoaa suhun jollain vastustamattomalla tavalla. Sä et tiedä enää kumpaa kuunnella. Miks tän pitää olla näin vaikeeta?! Ääh. Kuuntelet vuorotellen molempia ja nyökyttelet. On ne molemmat oikeessa. Mut kumpi enemmän?

Laitat silmät kii, etkä voi vastustaa kuunnella, mitä sillä hennolla äänellä on sulle vielä sanottavaa. Se kertoo sulle, että seuraamalla sen ääntä ja sitä ihanaa salaisuutta, se johdattaa sut vapauden, ilon, keveyden ja intohimon jäljille. Se saa sut eloon. Sulla on jotain annettavaa tai saavutettavaa. Jotain millä on sulle merkitystä, luultavasti muillekin. Sä pystyt siihen, sä osaat. Tai jos et vielä osaa, sä voit oppia, se ääni kertoo lempeästi. Alat taas miettiä, että niin… entä jos sittenkin...

PAM. Arvaa kuka pamahtaa taas paikalle ottamaan osaa keskusteluun. Jep, ego. Ja ai että se osaa. Se listaa kaikki syyt, miks to-del-la-kaan ei. Se kumoaa sen hennon äänen kaikki kohdat peräperää. On se kyllä vakuuttava. Se taitaa olla oikeassa! Se jatkaa painokkaasti: Haluut sä oikeesti olla silmätikku, pyrkyri, outo, nolo tai se jota kaikkien on lupa arvostella? Haluut sä oikeesti paljastaa itsestäs jotain niin haavoittuvaista tai epäonnistua muiden silmien alla? Ja kestät sä sit sen häpeän? Se kehoittaa miettiin tarkasti. Kelaat mielessäs, että se on niin oikeessa. En to-del-la-kaan kestä enkä halua. Itse asiassa se ajatus ei enää tunnukaan sun jutulta. Se on varmaan jonkun toisen juttu. Jonkun joka osaa sen paremmin kun sä. Sen, joka ei epäonnistu ja joka kerää vaan kiitosta ja kunniaa. Tiedäthän sä, ne menestyjätyypit – ne muut.

Päätät haudata haihatukset ja jatkaa elämääsi vanhaa rataa. Vähän se tuntuu kyllä pahalta, mut kaikkee ei vaan saa mitä haluaa. Eiku leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, käy mielessäsi. Haikeana mietit omaa huonommuuttasi ja sitä, miten ne toiset vaan osaa, ja tietää, ja menestyy. Tosta vaan.

Kuulostaako tutulta? Mulla on kovaääninen ja vakuuttava ego. Se tekee kaikkensa suojellakseen mua epäonnistumiselta, häpeältä ja hylätyksi tulemiselta. Kaikelta missä voi käydä huonosti. Se yrittää pitää musta huolta parhaansa mukaan. Se tosin vetää kaiken överiks. Se haluaa maalailla kaikki uhkakuvat mun ympärille, jotten lähtisi pois turvavyöhykkeeltäni. Se on mahtipohtinen – ja vakuuttava. Sanoinko sen jo? Ja se on todella sinnikäs. Koska se haluaa suojella ja auttaa mua. Eihän se useinkaan tunnu siltä, mutta sitä se yrittää. Huomaan, että joskus se vaimenee kun kuuntelen sen huolet ja rauhoittelen sitä kertoen, että epäonnistuminen ei olis maailmanloppu tai että siitäkin vois oppia. Siis jos epäonnistuis – mitä se sitten tarkoittaakaan. Mutta entäs jos – entäs jos onnistuiskin? Entäs jos kaikki sujuiskin, ja se oliskin juurikin niin ihanaa kuin mitä se alkuperäinen kutkuttava ajatus. Ja kaikki se, mitä se hento ääni on sulle kuiskuttanut. Entäs jos…

Egon vakuuttavuudesta huolimatta oon todennut, että se puhuu pelosta käsin. Ja se tartuttaa sen muhun. Sen pelon. Mutta oon myös todennut sen, että riittää, että on edes askeleen verran rohkea kerrallaan.

Menestyjätkin tuntee pelkoa. Nekin tuntee häpeää. Nekin välillä epäonnistuu. Mutta ne ei anna sen pysäyttää. Ja siks niistä tulee menestyjiä. Ja mustakin voi tulla. Ja susta. ”What if I fall?”, pyörii vielä jossain mielen perukoilla. Mut sit kuuluu taas sen hento ääni ja se kuiskaa lempeästi: ”Oh, but my darling – what if you fly?”

Kategoriat
Yleinen

Tunteita ja tähtipölyä

Tervetuloa sivuilleni! Tämä blogi tulee todennäköisesti olemaan kirjoittajansa näköinen, joten aiheet voivat vaihdella laidasta laitaan, kuten myös kirjoitustyyli. Sydäntäni lähinnä ovat henkinen kasvu ja hyvinvointi, herkkyys, henkisyys, tiede, luonto, matkailu, tanssi, kirjoittaminen ja lukematon määrä muita aiheita, joten katsotaan, mitä blogi tuo tullessaan. Toivon kirjoitusteni herättävän sinussa uusia ajatuksia ja oivalluksia, tai tuovan mukanaan antoisia lukuhetkiä! Aurinkoa – ja tähtipölyä – alkaneeseen vuoteen!