Kategoriat
Yleinen

Katseilta piilossa

Rauhoittava musiikki johdattaa minut rappusia alas. En tiedä minne rappuset vievät. Päädyn ikäänkuin maanalaiseen luolaan, jonka olemassaolosta en ole tiennyt. Luolassa on kivenmurikoita ja pieniä surullisennäköisiä peikkoja muistuttavia olentoja. Niitä on aika monta. Joku on niin pieni ja huomaamaton, etten meinaa edes erottaa sitä. Joku on vähän isompi. Joku siltä väliltä. Joku on haikea, joku tosi surullinen. Ne tuntuvat ikäänkuin luolaan unohdetuilta. Mietin mikä niillä on hätänä. Tekee mieli lohduttaa niitä kaikkia. Yksi pieni peikko katsoo mua silmiin. Sillä on suuret tummat silmät. Se ei ole tippaakaan pelottava. Se näyttää aralta ja hauraalta. Sen silmistä paistaa surun lisäksi hämmennys, ja sen ilme on kysyvä. Se ei ymmärrä miksi sen suru on torjuttu ja pitänyt piilottaa. Miksei se ole saanut näkyä. Se kyyhöttää niiden toisten kanssa maan uumenissa itkuaan nieleskellen. Se ei ymmärrä tätä. Ja se vain odottaa – jotain. Ehkä lupaa nousta taas näkyviin.

Sen silmät katsoo mua kysyvästi. En tiedä, mitä sille vastaisin, koska en oikein itsekään ymmärrä tätä kaikkea. Nostan sen syliini ja halaan lämpimästi. Kysyn, mikä sitä itkettää. Se ei saa sanaa suustaan. Se nyyhkyttää rintaani vasten. Silittelen hiljaa sen takkuista turkkia ja kuiskaan sille lempeästi, että itke vaan. Sen itku yltyy ensin, mutta alkaa sen jälkeen tyyntyä hiljalleen. Sen pieni keho nytkähtelee vielä itkun vaiettua. Jatkan sen silittämistä. Näen kuinka sen väri alkaa muuttua vaaleammaksi. Surukin näyttää hiljalleen katoavan sen silmistä. En edelleenkään tiedä, mitä se pieni peikko on itkenyt, mutta sillä ei ehkä ole niin merkitystäkään enää. Ehkä se vain halusi tulla nähdyksi ja olla olemassa jonkun katseessa. Löytää toisen katseesta luvan, hyväksynnän ja turvan. Ei se tainnut muuta tarvita.

Siirryn seuraavan pienen peikon luo. Näen kuinka se ensimmäinen pieni peikkokin on myötätuntoisesti alkanut lohduttaa toisia. Suljen surut yksi kerrallaan syliini ja istun vain hiljaa ja silitän. Ja se riittää. Itkut loppuvat ajallaan, ja luolaan alkaa haikeuden ja surun tilalle virrata valoa ja lämpöä. Raskaus muuttuu keveydeksi. Turvattomuus ja hämmennys sisäiseksi rauhaksi pienten peikkojen sisällä. Luolasta kuuluu hiljaista supatusta ja hihitystä noustessani rappusia takaisin ylöspäin. Tunnen lämmön leviävän sisälläni. Myötätunto ja läsnäolontaika – ne riittää, totean mielessäni, ja huomaan kuinka askeleeni on jotenkin yllättäen keventynyt.