Matkalla keveyteen

Haastan itseni. Haastan sinut. Mistä kaikista onnesi esteistä voisit päästää irti? Mitä voisit tehdä toisin, tai mitä kaikkea voisit vapauttaa syystuulten matkaan?

Voisiko se olla ärtymys, pelko tai katkeruus? Miltä tuntuisi ottaa vaikka yksi päivä lomaa tutuista ajatuksista ja tunteista, ja keskittyä olevaan hyvään. Lupaan, että ne tunteet ja ajatukset eivät karkaa minnekään, jos huomenna huomaat, että tarvitset niitä vielä johonkin. Tai voisihan ne tarvittaessa huutaa tuulten matkaan tai hakata halkopinoon. Tai kohdata ne rakkaudella ja lempeydellä ja silitellä pois. Samaan lopputulokseen voi päästä useampaa reittiä.

Voisiko se sama huoli, jota olet pyörittänyt päässäsi jo liian pitkään, olla se, mistä päästäisit irti? Se huoli, mikä ei välttämättä koskaan tule toteutumaan. Jos päättäisit vaan, että tänään en mieti sitä. Kysyisit itseltäsi, että voisinko ajatella, että entä jos kaikki onkin hyvin? Miettiä sitä, mitä miettisit jos ei koko aikaa tarvitsisi olla huolissaan.

Tai voisitko päästää irti jostain tavasta mikä vie kauemmaksi hyvästä olosta? Voisiko se olla jokin pieni konkreettinen teko tai tekemättä jättäminen?

Tai ehkä se ajatus, että ei siitä kuitenkaan tule mitään? Miettisitkin sitä, että entäs jos tuleekin.

Tai voisitko hetken olla voimattoman uhrin sijaan vahva ja rohkea? Kokeilla olla hetken se supersankari, joka keksii keinot mahdottomaltakin tuntuvassa tilanteessa. Miettiä, mitä tekisit jos et pelkäisikään. Pelko kun on osa ihmisluonnetta eikä siltä välty kukaan. Ei edes ne vahvalta näyttävät. Voisitko yrittää kaivaa esiin sen sisäisen supersankarisi ja muistuttaa itseäsi siitä, miltä tuntuu olla vahva?

Välihuomautus: Sisäinen koomikkoni saa tässä kohtaa huvittuneen ajatuksen. Jos se supersankari vaikka sattuisi aiheuttamaan hämmennystä kanssaihmisissä, ja pokka riittäisi, voisi heittää, että ”Joo, Liisa (tai Pertti) lähti hermolomalle eikä tiedä milloin palaa. Mä hyppäsin sen saappaisiin. Että oliko tässä nyt joku ongelma?” 😄 Saatan olla vähän väsynyt kun naureskelen yksinäni tätä kirjoittaessa. Siltä varalta, että mua huomenna hävettää niin sovitaanko, ettei kerrota tästä muille. 😂 Nyt mua alko yhtäkkiä vaivaan, että jos hullulla oli halvat huvit niin kenellä ne oli ilmaiset? 😆Todellakin väysmyksen piikkiin… 😅

Mutta palatakseni vielä takaisin aiheeseen…

Siis uskaltaistko päästää hetkeksi irti pelosta? Tai riittämättömyydentunteesta? Tai kärsimyksestä? Niin hullua kuin se onkin, tiedän kokemuksesta, että kärsimyskin voi koukuttaa. Ajattele, jos joutuisitkin yhätkkiä luopumaan sinua piinanneesta ahdistuksestasi. Tai vaikkapa ärsytyksentunteesta. Yhtäkkiä sinulla ei olisikaan enää niihin pääsyä. Mitä jäisi jäljelle? Olisitko hukassa? Saatko kiinni, mitä se tunne sinussa palvelee, sinulle antaa tai miltä se pitää sinut turvassa? Mitä jos kyseenalaistaisit sen, että onko sinun pakko tuntea sitä tunnetta siinä määrin?

Olen omakohtaisesti kokenut kuinka ahdistukseen ja pelkoonkin voi tottua ja koukuttua eikä tiedä, miten ilman niitä osaisi elää. Että ei ahdistaisikaan eikä olisikaan mitään pelättävää. Voi olla hyvinkin vierasta ja vaikeaa ajatella, että ei murehtisi tai stressaisikaan. Niin paljon kun sitä toivookaan olevansa onnellinen ja huoleton, on haasteena synnyinlahjaksi saatu poukkoileva ja vaarallevirittynyt ”apinamieli”. Loppupeleissä itse on kuitenkin se ainoa, joka voi sitä omaa apinamieltään opettaa ja kouluttaa. Kaikista elämänheittämistä haasteista huolimatta. Pystyisitkö hetken aikaa ajattelemaan, että entä jos kaikki onkin riittävän hyvin juuri nyt? Jos se tuntuu vaikealta, voi huolettomuuden- tai keveydentunteesta saada joskus helpommin kiinni jonkin vanhan hyvän muiston kautta.

Jos olet kuin minä, on joku kohta kirjoittamassani saattanut herättää sinussa ärsytystä ja ajatuksen, että helppohan sun on sanoo. Että mun suo ei tästä millään ajatuksen voimalla muuksi muutu. Mutta haastan sinut silti.

Olen huomannut kuinka paljon helpompi olisi nähdä syy pelkästään ympäristössä tai muissa, ja vastuu myös. Etenkin jos tilanne on epäreilu tai jollain tapaa kohtuuton. Olen kokenut, miten on tehnyt mieli tyrkyttää sitä peiliä toisen eteen tai heittää se menemään. On ajatellut, että olisi paljon tärkeämpää että se toinen katsoisi sinne peiliin. Mutta ketään ei valitettavasti voi pakottaa vaikka peiliin katsomiselle olisikin tarvetta. Voi vain katsoa itse ja miettiä näkeekö jotain uutta millä voisi olla merkitystä, tai uskaltaisiko katsoa pelkoa silmiin, jottei tarvitsisi kuluttaa niin paljon energiaa sitä pelkoa vältelläkseen. Voi vain yrittää, kaikesta kivusta tai haasteesta huolimatta, nähdä sen oman mahdollisuutensa vaikuttaa elämäänsä ja oloonsa. Päästää jostain taakasta irti. Ja kyllä. Elämä on välillä tosiaankin epäreilua. Ja rankkaa. Ja kohtuutonta. Mutta siltikin voi olla jotain mitä voi tehdä toisin. Ehkä toisen tukemana, jos yksin ei siihen sumunsa tai pimeytensä keskeltä kykene. On inhimillistä vältellä peiliin katsomista. Siellä voi näkyä häpeää, huonommuudentunnetta, pelkoa, ettei ehkä riitäkään tai tule hyväksytyksi. Mutta sieltä peilistä voi yhtälailla näkyä jotain voimaannuttavaakin. Jotain kaunista ja hyvää. Ehkä joku voi peilikuvaansa katsoessaan miettiä, että ”Hei hyvä sä! Pidit tänään tosi hyvin malttis!” tai todeta ylpeänä, että ”Hei wau! Sä uskalsit vetää tänään rajat niin, ettei jäänyt kenellekään epäselväksi!”.

Mitä enemmän uskaltaa haastaa itseään ja tavoitella kohti hyvää, sitä suuremman vapauden- ja hyvänolontunteen voi saavuttaa. Ja pienestä on hyvä aloittaa. Eli otatko haasteen vastaan? Voisiko tänään tai huomenna olla se päivä, jolloin jotain raskasta saa tiputtaa kyydistä? Saa päästää irti jostain, mikä hidastaa tai kuluttaa. Voisiko tänään tai huomenna olla se päivä, jolloin voisi hetken elää niin kuin eläisi, jos ei olisi mitään pelättävää? Päästäisi hetkeksi siitä takertuvasta pelosta tai huolesta irti ja toteaisi sille lempeästi, että ”Tänään mä päätän keskittyä kaikkeen hyvään. Murehditaanko sit vaikka joku toinen päivä lisää.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.