Näkymätön vaara

Vaarantunne. Uhka. Elämä ja kuolema. Pakene tai taistele.

Sydän hakkaa, tärinä alkaa nousta sisuksistani. On kuuma, kurkkua kuristaa. Ajatus sumenee. Liikaa aistimuksia ristiin rastiin. Oksettaa, heikottaa, puristaa. Kehoni on jännityksestä kireä, olen valpas ja silti ajatukset ovat pelkkää kaaosta. Mielessäni ja kehossani leviää paniikki. Kontrolli katoaa.

Happi ei kulje. Tuntuu, että tukehdun. Sydän hakkaa entistä lujempaa. Tuskanhiki nousee pintaan ja tärisen holtittomasti. Jalkoja ja käsivarsia pistelee. En pysty enää hallitsemaan niitä. En pääse pakoon. Kehoni huutaa näkymättömästä vaarasta joka puolella. En tiedä, ketä tai mitä vastaan taistelen, mutta kyse on elämästä ja kuolemasta. Niskat lukittuvat, mahaan sattuu. Tuntuu, etten kestä enää.

Joku järjenääni kertoo, että ei ole mitään hätää. Että paniikkikohtaukseen ei kuole. Mutta kehoni ei kuuntele. Sanat eivät rauhoita. Olen tipahtanut jonnekin syvälle pimeään. Räpiköin epätoivoisesti. En pysty. En kestä. En jaksa. Joka soluuni leviää lyijynraskas pakokauhu, joka lamaannuttaa. Uhka on jo nielaissut minut uumeniinsa. Enää ei ole mitään mahdollisuutta paeta. Tähänkö tää kaikki loppuu?

Lempeä ääni kutsuu minua palaamaan takaisin. ”Ei ole mitään hätää”, se sanoo. On ihan tavallinen arkipäivä ja kaikki on ihan hyvin. Yritän avata silmiäni ja keskittyä siihen, missä olen. En pysty. Oksettaa. Liikaa näköärsykkeitä. Suljen silmäni uudelleen. Pimeydestä löytyy jotain rauhoittavaa ja turvallistakin. Syke alkaa hiljalleen laskea ja hengitys tasaantua. Sanat alkavat tavoittaa minut. Ei oikeesti oo mitään hätää. Mä selvisin taas.

Sinulle, joka tiedät mistä puhun, haluan lähettää ison halauksen ja voimia matkaan. Et oo yksin.♥️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.