”Kyllä mä pärjään. Ei tartte auttaa.” -tyyppisenä ihmisenä sitä on luullut… tai oikeastaan tiennyt, että selviää yksin mistä vaan. Niinhän se menee. Sitä vaan pärjätään. Ja jaksetaan. Ja pusketaan. Ja laitetaan tapahtumaan. Ja niin se elämä vain rullaa enemmän ja vähemmän sujuvasti eteenpäin. Tai ainakin siihen saakka kunnes joku kiskaisee kunnolla maton – tai jalat – alta. Ja tulee se kohta, missä joutuu myöntämään, että ei taida sittenkään pärjätä ihan yksin. Ja se häpeä ja nöyryytys mikä siitä nousee kun se, joka on aina pärjännyt, ei enää pärjääkään. Että tääkö pitäs oikeasti muka nyt myöntää ja niellä. Ja että vielä apua pitäs muka opetella pyytään. Sanoon ääneen, ettei pysty tai jaksa. Että onhan se maailma ennenkin pysynyt tahdonvoimalla jotakuinkin kasassa. Välillä huonommin ja välillä paremmin, mutta kuitenkin. Everything under control, you know.
Välillä on toki pakkokin pärjätä, mutta välillä se on ehkä enemmän kunniakysymys, välillä jonkin tunteen välttelyä. Jos on esimerkiksi tottunut saamaan kehuja reippaudesta ja pärjäämisestä, niin mitä jää jäljelle jos ei olekaan reipas eikä pärjääkään? Ei pysty tai jaksa. Ei ole pirteä eikä sosiaalinen. Ei motivoitunut eikä innostunut – eikä varsinkaan tehokas ja tuottava. Mitä silloin jää jäljelle? Voiko tuottamattomana ja toisten avusta riippuvaisena vielä olla jonkun arvoinen? Ne muut kyllä voivat, sillä heitä on helpompi katsoa myötätunnolla ja ymmärryksellä. Mutta entäs sitten itse?
Tästä aiheesta on kirjoitettu viime aikoina paljon. Ja hyvä niin. Mitä tapahtuu jos ei enää suorittamalla ja pärjäämällä saakaan sitä ”hyvä minä” -fiilistä omanarvontuntoa pönkittämään? Oma kokemus on, että jollain tavalla pitää sukeltaa syvemmälle määrittelemään arvonsa tai arvokkuutensa uudelleen– tai sitten vaan puskea eteenpäin kahta kauheammin, jos se vielä jotenkin onnistuu. Tai toki voi myös hukuttaa tunteensa johonkin toissijaiseen tekemiseen tai vaikka somen syövereihin.
Olen pitkään miettinyt, onko menneiden ”vellomisestakaan” sitten apua. Että entäs jos suostuu käymään syvemmällä tai ainakin kulkemaan sinne suuntaan, niin mitä se sitten auttaa – tai antaa. Ymmärrän täysin, että osa ei halua palata taaksepäin kaivelemaan menneitä vaan ennemmin keskittyä elämään elämäänsä eteenpäin sen kummemmin sitä analysoimatta ja pohtimatta. Sallittakoon tämä heille. Ehkä se jonkun kohdalla onkin se oikea ratkaisu. Olettaen toki siis, että oma elämä riittää itselle, eikä menneiden asioiden käsittelemättä jättäminen kaadu lähellä elävien niskaan. Vaikeiden asioiden käsittelemisessä ei ole mitään hohdokasta eikä kivaa. Se on rankkaa ja sotkuista, ja joutuu kohtaamaan liudan tunteita, joita mieluiten välttelisi. Välillä kyseenalaistaa uudestaan, että onko tässä sittenkään mitään järkeä.
Välillä saattaa kuitenkin huomata, miten jotain taakkaa on prosessin edetessä tipahtanut matkasta. Tai miten jokin uusi oivallus tuo hyvää oloa mukanaan. Olo saattaa keventyä ja vapautua kun oppii ymmärtämään itseään pala palalta paremmin. Alkaa ymmärtää kuka itseä on ohjannut. Kenen ääni on ohjannut sanomaan kyllä ja kenen ei. Onko se ollut oma vai kenties jonkun toisen ääni, jota on vain luullut omakseen. Ja sen oman sisäisen äänen kuuleminen ja kuunteleminen taas voivat tuoda mukanaan rauhaa, voimaa, hyvää oloa ja omannäköisempää elämää. Prosessin myötä voi alkaa hiljalleen löytää sen ihmisen, joka aidosti ja oikeasti on.
Rumi kirjoittaa: ”Your task is not to seek for love, but merely to seek and find all the barriers within yourself that you have built against it.” Ajattelen, että syvemmälle menemisessä on kyse juurikin tästä. Esteiden poistamisesta sen rakkauden tieltä, mistä voimme löytää myös oman arvomme.
Kun lähtee katsomaan suojakuoriensa alle, joutuu kohtaamaan sen pelon, että mitä sieltä paljastukaan. Että näkyykö siellä jotain mitä tuntuu hyvältä katsoa vai jotain mitä ei millään haluaisi nähdä. Joutuu opettelemaan keskeneräisyyden sietämistä ja itsensä hyväksymistä. Mutta kun alkaa kelvata ja riittää itselleen, se vapauttaa monestakin asiasta.
Samalla saattaa myös huomata, että vaikkei aina pärjääkään, se ei ehkä olekaan pelkästään huono asia. Ehkä apua vastaanottaessaan, tai jopa pyytäessään, voikin huomata, että ympärillä on paljon sellaista hyvää ja ihanaa, minkä olemassaolosta ei pärjäävänä ole ollut tietoinen. On saattanut ihan itse sulkea sen itseltään pois. Jos sieltä syvältä sisimmästään löytää sen itselleen arvokkaan kohdan tai kokonaisuuden, on tämä kaikki hyvä myös helpompi ottaa vastaan. Voi sallia sitä itselleen niin toisten antamana kuin itseltäänkin. Ja vaikka sitä apua ei sitten tarvitsisikaan (tai kaikesta huolimatta haluaisikaan), saattaa prosessin myötä päätyä elämään hieman omannäköisempää ja mielekkäämpää elämää. Ja huomata, että on arvokas ihan vain siksi, että on.
