Kategoriat
Yleinen

Kun matto lähtee alta

”Kyllä mä pärjään. Ei tartte auttaa.” -tyyppisenä ihmisenä sitä on luullut… tai oikeastaan ”tiennyt”, että selviää yksin mistä vaan. Niinhän se menee. Sitä vaan pärjätään. Ja jaksetaan. Ja pusketaan. Ja laitetaan tapahtumaan. Ja niin se elämä vain rullaa enemmän ja vähemmän sujuvasti eteenpäin. Tai ainakin siihen saakka kunnes joku kiskaisee kunnolla maton – tai jalat – alta. Ja tulee se kohta, missä joutuu myöntäämään, että ei taida sittenkään pärjätä ihan yksin. Ja jos vähän myöhemmin jossain villeissä mielikuvissaan eksyy ajattelemaan, että ”no kyllä mä sittenkin pärjään”, niin joku kiskaisee vielä napakammin ikään kuin huikaten, että ”ootko ihan varma?”. Ja se häpeä ja nöyryytys mikä siitä nousee kun se, joka on aina pärjännyt, ei enää pärjääkään. Että tääkö pitäs oikeasti muka nyt myöntää ja niellä. Ja että vielä apua pitäs muka opetella pyytään. Sanoon ääneen, ettei pysty tai jaksa. Että onhan se maailma ennenkin pysynyt tahdonvoimalla jotakuinkin kasassa. Välillä huonommin ja välillä paremmin, mutta kuitenkin. Everything under control, you know.

Tässä olen joutunut pohtimaan paljonkin tuota pärjäämistä, ja tarvetta pärjätä. Välillä on toki pakkokin, mutta välillä se on ehkä enemmän kunniakysymys, välillä jonkin tunteen välttelyä. Jos on esimerkiksi saanut pienestä asti reippaudesta ja pärjäämisestä kehuja, niin mitä jää jäljelle jos ei olekaan reipas eikä pärjääkään? Ei pysty tai jaksa. Ei ole pirteä eikä sosiaalinen. Ei motivoitunut eikä innostunut – eikä varsinkaan tehokas ja tuottava. Mitä silloin jää jäljelle? Voiko tuottamattomana ja toisten avusta riippuvaisena vielä olla jonkun arvoinen? Ne muut kyllä voivat olla, sillä katson heitä myötatunnolla ja ymmärryksellä. Mutta entäs minä itse?

Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon viime aikoina. Ja syystä. Itsekin olen tätä asiaa joutunut syvemmällä tasolla pohtimaan. Että jos enää ei suorittamalla ja pärjäämällä saakaan sitä ”hyvä minä” -fiilistä omanarvontunnon pönkitystä varten niin mitäs sitten? ”Jokainen on arvokas” -lauseita voi hokea itselleen vaikka päivästä toiseen ja olla silti uskomatta niitä. Oma kokemus on, että kyllä se pitää mennä jollain tavalla pohjamutien kautta sen arvon tai arvokkuuden uudelleenmäärittelyn – tai sitten vaan puskea eteenpäin kahta kauheammin (jos se vielä jotenkin onnistuu). Tai toki voi myös hukuttaa tunteensa johonkin toissijaiseen tekemiseen ja kiireeseen. Been there, done that. Voisin listata pitkänkin litanian quickfixejä ja kikkakolmosia.

Olen pitkään miettinyt, onko menneiden ”vellomisestakaan” sitten apua. Että entäs jos suostuu kulkemaan pohjamutien kautta tai ainakin sinne suuntaan niin mitä se sitten auttaa – tai antaa. Ymmärrän täysin, että osa ei halua palata taaksepäin kaivelemaan menneitä vaan ennemmin keskittyä elämään elämäänsä eteenpäin sen kummemmin sitä analysoimatta ja pohtimatta. Sallittakoon tämä heille. Ehkä se jonkun kohdalla onkin se oikea ratkaisu. Olettaen toki siis, että oma elämä riittää itselle, eikä menneiden asioiden käsittelemättä jättäminen kaadu lähellä elävien niskaan. Vaikeiden asioiden käsittelemisessä ei ole mitään hohdokasta eikä kivaa. Se on rankkaa ja sotkuista, ja joutuu kohtaamaan liudan tunteita, joita mieluiten välttelisi. Välillä kyseenalaistaa uudestaan, että onko tässä sittenkään mitään järkeä.

Välillä kuitenkin huomaan, miten jotain taakkaa on prosessin edetessä tipahtanut matkasta. Tai miten jokin uusi oivallus on tuonut hyvää oloa mukanaan. Olo on jotenkin keventynyt ja vapautunut kun on oppinut ymmärtämään itseään pala palalta paremmin. Alkanut ymmärtää kuka itseä on ohjannut. Kenen ääni on ohjannut sanomaan kyllä ja kenen ei. Onko se ollut oma vai kenties jonkun toisen ääni, jota on vain luullut omakseen. Ja sen oman sisäisen äänen kuuleminen ja kuunteleminen taas on tuonut mukanaan rauhaa, voimaa, hyvää oloa ja omannäköisempää elämää. Jotenkin tuntee elämänsä hiljalleen olevan enemmän linjassa itselle tärkeiden asioiden kanssa, omien arvojen mukaista. Alkaa hiljalleen löytää sen ihmisen, joka oikeasti on – sen tilalle kuka on luullut olevansa. Itse olen mm. prosessin aikana huomannut olevani ennemminkin ambivertti tai introvertti kuin ekstrovertti, jollaisena olen lähes koko elämäni itseäni pitänyt. Ihmetellyt vain kun sosiaalisissa tilanteissa on jotenkin tosi vaikea joskus, tai ehkä useinkin, olla. Sen jälkeen on herännyt kysymys, että mitä muuta en ole itsestäni tiennyt. Että paistaa sinne pohjamutiin siis välillä aurinkokin, jolloin se palkitsee kulkijansa.

Ja samaa asiaa olen miettinyt myös Rumin sanojen kautta: ”Your task is not to seek for love, but merely to seek and find all the barriers within yourself that you have built against it.” Ajattelen, että pohjamutiin suostumisessa on kyse juurikin tästä. Esteiden poistamisesta sen rakkauden tieltä, mistä voimme löytää myös oman arvomme.

Tämä prosessi on johdattanut minua siihen pisteeseen, että olen päässyt katsomaan sitä aidompaa minää joka asuu niiden kaikkien suojakuorien alla. Joutunut kohtaamaan sen pelon, että mitä sietä paljastukaan. Että näkyykö siellä jotain mitä tuntuu hyvältä katsoa vai jotain mitä ei millään haluaisi nähdä. Prosessin edetessä olen myös oppinut katsomaan sitä riisuttua versiota itsestäni hieman armollisemmin silmin, ja on herännyt halu pitää siitä huolta. Halu opetella tykkäämään näkemästään (tai muuttamaan sitä kohtaa mistä ei pidä), hyväksymään tämä keskeneräinen kokonaisuus ja ehkä hiljalleen myös oppia rakastamaan sitä. Kun alkaa kelvata ja riittää itselleen, se vapauttaa monestakin asiasta.

Ja samalla saattaa myös huomata, että vaikkei aina pärjääkään, se ei ehkä olekaan pelkästään huono asia. Ehkä apua vastaanottaessaan, tai jopa pyytäessään, huomaakin, että ympärillä on paljon sellaista hyvää ja ihanaa, minkä olemassaolosta ei pärjäävänä ole ollut tietoinen. On sulkenut sen ihan itse itseltään pois. Sen lämmön ja hyväntahtoisuuden, välittämisen ja auttamisen. Jos sieltä syvältä sisimmästään löytään sen itselleen arvokkaan kohdan tai kokonaisuuden, on tämä kaikki hyvä myös helpompi ottaa vastaan. Voi sallia sitä itselleen niin toisten antamana kuin itseltäänkin. Ja jos sitten ei sitä apua tarvitsekaan (tai kaikesta huolimatta haluakaan), saattaa silti päätyä elämään hieman omannäköisempää ja mielekkäämpää elämää. Ja huomata, että on arvokas ihan vain siksi, että on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *